Syksy on kuolemaa

Riitta Haapa-aho

Syksy on kuolemaa. Luonto ympärillä kuihtuu pois. Lehdet putoavat puista, tallautuvat ja liiskaantuvat jalkoihin, mätänevät märällä nurmikolla. Vielä hetki sitten ruoho oli vihreää. Nyt se on ruskeaa ja mutaista. Puiden oksat ovat riisuuntuneet vastaanottamaan talven. Kylmä tuuli ja harmaa sade paiskovat kasvoja. 

Kirkkovuodessa syksy on kuolemaa. Loka- ja marraskuun vaihteessa vietetään pyhäinpäivää. Pyhäinpäivänä muistelemme niitä rakkaita, jotka ovat kuolleet viereltämme pois. Pyhäinpäivän lisäksi marraskuussa on sunnuntaita, joiden aiheina on ”kuolemasta elämään”, tuomiopäivän odotus ja itse tuomiopäivä.

Papin arki on keväästä kesään ja syksystä talveen jatkuvaa kuolemaa. Viikoittain pappi seisoo arkun päässä, katselee surevia omaisia ja tekee hiekkaisen ristin arkun pintaan. Pappi lukee sanoja katoavaisuudesta ja iankaikkisuudesta, uskosta ja toivosta.

Muistan ensimmäisen syksyni pappina. Silloin tuntui kuin joku olisi lyönyt kuoleman halolla päähän. Tätä tämä nyt on. Joka lauantai seison arkun päässä ja puhun kuolemasta. Joka sunnuntai luen kuolemasta. Kaiken päälle luontokin muistuttaa minua kuolemasta. Kuinka moni kolmekymppinen miettii jatkuvasti kuolemaa?

Tiettyyn pisteeseen asti kuoleman ajattelu on terveellistä. Se muistuttaa elämän jokaisen hetken merkityksestä. Jääkaapin ovessani on magneetti, joka muistuttaa kuolemasta sopivasti. Siinä kaksi ihmistä katsovat yhdessä auringonlaskuun. Toinen sanoo toiselle: ”Jonakin päivänä me kaikki kuolemme”. Toinen vastaa: ”Kaikkina muina päivinä me emme kuole”. 

Hautajaisista on tullut yksi rakkaimmista työtehtävistäni. Suru kertoo koetusta rakkaudesta. Arkun edessä näen sen kaiken, kyyneleet, kukat, kaipauksen ja rakkauden. Sanat kertovat uskosta, toivosta ja lupauksesta. Syksyn ja talven jälkeen koittaa kerran uusi kevät.