Leima, joka pysyy

Selja Koponen

Sain lahjaksi aktiivisuusrannekkeen. Sellaisen, joka mittaa vuorokauden tapahtumia: kuinka paljon nukun – ja kuinka paljon uni keskeytyy. Kuinka monta askelta otan päivässä ja kuinka paljon istun. No, voi siitä katsoa kellonajankin, että on se siinäkin mielessä oikein hyvä ja käytännöllinen kapistus.

Mutta. Aktiivisuusranneke mittaa nimestään huolimatta myös passiivisuutta. Jos olen liikaa paikoillani, saan passiivisuusleiman. Passiivisuusleima on oranssi varoituskolmio, joka jää puhelimen sovellukseen varoituskolmiona pysyvästi. Vaikka koko loppupäivän juoksisi kuin vinttikoira, leima on ja pysyy. Ensimmäisen kerran, kun sain passiivisuusleiman, suutuin aktiivisuusrannekkeelle. Kiukutti, kun sain passiivisuusleiman siitä hyvästä, että olin tehnyt töitä. Istunut pöydän ääressä ja kirjoittanut! Mutta olin ollut siis paikoillani liian pitkään.

Mietin, että samanlaisia leimoja me ihmiset annamme toisillemme. ”Toi on just tommonen” tulee lausuttua mielessään ja joskus kiukuspäissä ääneenkin – selän takana tai kasvotusten. Leima voi liittyä johonkin, minkä on kokenut kielteisenä. Toinen on ikävä, ilkeä tai laiska. Tai voi leima olla jotain, minkä on kokenut myönteisenäkin: toinen on aina niin iloinen, pirteä ja reipas. Mutta sellaisilla sanoilla ja ajatuksilla leimaan toisen ihmisen oman käsitykseni mukaiseksi, ja kohtelen häntä ehkä myös antamani leiman mukaisesti. 

Sitä leimaa on vaikea muuttaa. On vaikea nähdä kokonaista ihmistä antamani leiman alta. On vaikea tajuta, että sama ihminen voi olla ikävä ja iloinen, laiska ja reipas. Kerran antamani leima tekee ehkä ennakkoluuloiseksikin toista kohtaan, odottaa aina tietynlaista käytöstä. Ja toisaalta antamani leima vaikuttaa siihen ihmiseen, jolle leiman olen antanut. Hän alkaa käyttäytyä ennakko-odotusten mukaan. Yrittää olla pirteä silloinkin, kun ei jaksaisi. On ikävä ja ilkeä, koska sitä muut kuitenkin odottavat. Eivätkä muut edes huomaisi, vaikka yrittäisikin olla kiltti ja ystävällinen. Miksi siis yrittää? 

Tuhkakeskiviikkona kirkossa otsaan piirrettiin tuhkainen risti. Paastonaika alkoi. On se aika vuodesta, kun voi miettiä suhdetta toiseen ihmiseen, lähimmäiseen. Toisaalta voi myös pysähtyä pohtimaan suhdetta Jumalaan. Tuhkalla piirretty ristinmerkki on tavallaan Jumalan leima otsassa merkkinä siitä, että Jeesus rakastaa. Risti on kerran piirretty myös kasteessa otsaan ja rintaan. Meissä jokaisessa on siis myös Jumalan leima ”made and loved by God”. Se leima kertoo, että me olemme rakkaita juuri sellaisina kuin olemme. Se leima on ja pysyy.