Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Hannu Bogdanoff
Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.” (2. Tim. 4:7)
Perjantaina, 9. helmikuuta 2018, alkavat Etelä-Koreassa talviolympialaiset. Silloin jouluaattona Kreikasta lähtenyt olympiatuli saapuu Pyengchangin olympiastadionille. Kisatulen matka Kreikasta Etelä-Koreaan on valtava viestijuoksu, johon osallistui kaikkiaan seitsemäntuhatta viisisataa viestinviejää.
Ensimmäiset olympiakisat pidettiin yli kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten, vuonna 776 ennen Kristuksen syntymää. Nyt kisoja katsoessa ei ensimmäisenä tule mieleen, että 700-luvun olympiakisoissa oli ainoastaan yksi laji, stadionin juoksu. Nyt lajeja on niin paljon, että kilpailut on jaettu monelle stadionille.
Kisat synnyttävät sankaritarinoita. Voittajat olivat antiikissa yhtä suuria tähti kuin nyt. Voitosta sai palkinnoksi laakeriseppeleen, mutta kotona odotti ruhtinaallinen rahapalkinto. Antiikissa kaupungit eivät lahjoittaneet tontteja, vaan riihikuivaa rahaa. Esimerkiksi Ateena arvosti voittajia summalla, joka nykyrahassa vastaa neljännesmiljoonaa. Lisäksi kaupunki kustansi urheilijan sapuskat loppuiäksi.
Urheilijat olivat antiikissa täysverisiä ammattilaisia. Tässä olympialiike on palannut juurilleen. Enää ei kysellä ruskeiden kirjekuorien perään, niin kuin 1900-luvulla, eikä laiteta rahasta urheilleita kieltoon. Antiikissa urheilu ymmärrettiin ammattina. Siksi kreikkalaisten motto olympialaisissa oli koruttomasti: ”Seppele tai kuolema”. Kielenkäyttö oli vieläkin sotaisampaa kuin nykyään.
Tänään olympiakisoja kiusaa dopingongelma. Kansainvälinen olympiakomitea yrittää epätoivoisesti suitsia vilppiä kilpailukielloilla. Niitä annetaan jälkikäteen ja nykyään varmuuden vuoksi myös etukäteen. Tässä asiassa olympiakomitea voisi ottaa mallia historiasta ja palata vanhoihin perinteisiin rangaistuksiin.
Antiikissa pikkuvilpistä selvisi selkäsaunalla, isommista annettiin kunnon sakko. Selkäsauna voisi olla edelleen tehokas rangaistus myös dopingista. Olympiakomitea voisi järjestää julkisen tilaisuuden, jossa vilpintekijä saisi palkkansa, ja vielä paljaalle pyllylle. Tilaisuus saattaisi olla vieläkin suurempi yleisömenestys kuin palkintojenjako. Sponsoriksi voisi pyytää sauvoja valmistavan Exelin.
Nykyään hiihtolajit ovat puhdasta välineurheilua. Jos suksi ei kulje, on hiihtäjien mielestä vika joko välineissä tai voitelussa. Antiikin olympialaisissa asiat olivat paremmin. Ei kikkailtu välineillä. Kukaan ei myöskään päässyt kauhistelemaan eri maiden edustusasuja. Ennen oltiin tasa-arvoisia, kaikki kun urheilivat Aatamin asussa.
Paavali tunsi olympialaiset. Raamattu ei kerro, kävikö hän koskaan urheilukatsomossa. Sen sijaan Raamattu kertoo, että Paavali kävi Ateenassa. Paavalin teksteissä vilisevät termit, jotka olivat tuttuja antiikin kilpakentiltä. Hän puhui kilpailemisesta, kilvoittelusta, voittamisesta ja maaliin pääsemisestä. Tarkoitti niillä tosin eri asioita, kannusti kilpailemaan uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Kielestä voisi päätellä, että Paavali olisi saattanut joskus eksyä jonkinlaiseen kisakatsomoon joko vahingossa tai tarkoituksella.
Paavalin aikana olympialaiset olivat jo nähneet parhaat päivänsä. Rooma kun oli ominut olympiakisat itselleen ja korvannut vanhan kunnon kilpailuhengen sirkushuveilla. Kisat lopetettiin 393 jKr pakanallisina. Pakanallisuutta edusti viihteellisyys. Viihde kun kätkee sisälleen erilaisia lieveilmiöitä. Itse kilpailemista eivät hartaatkaan uskovaiset ole karttaneet. Historia tosin tuntee tähtiä, jotka eivät ole suostuneet kilpailemaan sunnuntaina.
Mutta mitäpä muuta modernit olympialaiset ovat kuin valtava viihdetapahtuma, joka kerää brändin omistavalle olympiakomitealle valtavat tulot. Olympialiikkeessä toiminut suomalainen lääkäri Tapio Widemann on kirjoittanut paljon lieveilmiöistä ja kisojen viihteellisyydestä. Hänen mukaansa olympialaiset ovat sirkushuvia ja urheilijat viihdetaiteilijoita. Eikä viihteessä ole mitään pahaa. Kunhan kaikki vain toimivat yhdessä sovittujen sääntöjen mukaan.
Olympiavoittajat ovat kansallissankareita. Heitä seurataan ja heidät tunnetaan. Värikkäimmät persoonat ovat kaikkein rakastetuimpia. Kukapa ei Suomessa tuntisi Matti Nykästä, joka Galgaryssä vuonna 88 voitti kolme kultaa. Vaikka Nykänen on siirtynyt viihde-estradeille kulkevat hänen urheiluaikaiset letkauksensa kansan suussa. Kukapa ei muistaisi haastattelua, jossa Nykänen kertoo hyppääjän tuntemuksista hyppyrin keulalla. ”Hyppyrin nokalla on sellainen bon vouage -olo, tuntuu kuin olisi kokenut saman aikaisemminkin.”, selitti Nykänen.
Toivottavasti olympiakisat kannustavat meitä kaikkia liikkumaan ja huolehtimaan ravinnostamme. Joskus teinipoikana innostuin itse kisoista niin paljon, että hiihdin 30-kilometrin lenkin heti katsottuani kilpailun televisioista. Ihan niin paljon ei kenenkään tarvitse innostua.
Tsemppiä ja siunausta talveen!
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä